Hoitokoiruli

Eläinten touhuja seuraamme yleensä ikkunasta tai muuten luonnossa. Aika harvoilla meidän tuttavillamme edes on koiria tai kissoja, jotka vierailisivat meillä ihmistensä mukana. Mutta tänään saimme koiran koko päiväksi luoksemme.

 Rauhallinen Martta-koiruli (ikää muistaakseni 13v) oli aluksi vähän ihmeissään, kun hänen emäntänsä häipyi ja jätti hänet yksin tänne. On Martta vieraillut meillä muutaman kerran aikaisemminkin, ettei aivan outo paikka ole. Pian Martta kuitenkin luovutti ja asettui keittiön matolle nuuhkittuaan sen hyvin. Varmaan tutki maton, mitä kaikkea siihen oli läikkynyt viime kesäisen pesun jälkeen.

Pian saattoi jo relata ja painaa pään tassun päälle ja...

...sitten ummistuivat jo silmätkin.

Tyttäremme, joka asuu kanssamme, on koira- ja kissa-allergikko, mutta Martta on niitä koiria, joista ei tule hänelle reaktiota. Martta onkin hänen ystävänsä koira ja tytär itse huolehtii Martasta tänään, me vanhukset vaan nautiskelemme Martan seurasta.

Kevät, kevät, kevät

Kevät on aina ihmeiden aikaa, vaikka joka vuosi se taitaa näyttää samoja ihmeitä. On aurinkoa ja vesisadetta, joka sulattaa lumet ja saa kasvit kasvamaan ja kukkimaan. Niin on on tänäkin vuonna, vaikka lunta meillä on vielä runsaasti. Mieheni on hiihtänyt joka aamu, tänäänkin siis, ja hyvin kuuluu ladulla lunta riittävän. Vielä siis saadaan odottaa ensimmäisiä leskenlehtiä.

 Mutta sisäkukista santut ovat innostuneet kukkimaan. Tässä sama yksilö, joka lopetti edellisen kauden kukinnan tammikuussa. En ole edes multaa vaihtanut tänä vuonna. Kuvaa siitä ottaessani tuli mieleen, että tämän voisi nimetä ahkera liisaksi.

 Lehtikaktuksen kukinta on kuluvana talvena ollut hyvin vähäinen, taisi tehdä syystalvella muutaman kukan ja nyt tämän yhden ainokaisen. Yleensä on kukkinut hyvin, mutta taitaa nyt pitää lepovuoden. Toisen, sen melkein valkoisen istutin syksyllä uudestaan oksasta, sen toivon kukkivan jo syksyllä hyvin.

Yksi kevään iloista on minusta, kun voi kuivattaa pyykit ulkona ja saa niihin niin ihanan tuoksun. Siellä ne pyykkinarut odottavat, mutta mitenkä tuonne kinoksen taakse menee pyykkien kanssa.

 Onneksi talossa on vireä isäntä, joka tarttui heti lumilapioon, kun ääneen pohdin pyykkinaruille pääsyä.

Tällainen näkymä on keittiömme ikkunasta talon takana olevaan metsikköön. Paikoin on lumi sulanut, mutta vielä sitä riittää. 

Katolta (peltinen) putosi joku aika sitten lunta niin voimalla ja kauas, että särki kompostikehikonkin. Samassa kohdassa se on ollut jo pian 10 vuotta mutta vasta tämän talven lumet onnistuivat sen rikkomaan.

Vertailua varten samasta kohdasta  otettu kuva vuodelta 2013 (kuvauspäivä 23.4.2013).